Ihanaa tanssin, liikkeen, levon päivää

Tänään vietetään kansainvälistä tanssin päivää. Itse lepään sohvalla, sillä kyynärpääni leikattiin aikaisemmin tällä viikolla, mutta mietin tanssia ja sen roolia omassa elämässäni, ja myös muiden. Itselleni tanssi on aikuisiässä ollut ilon, lempeyden, voiman, luovuuden, rentoutumisen ja vapauden tunteen lähde. Tanssin myös lapsena ja nuorena, mutta vasta muutaman vuoden tauon jälkeen sain siitä oikeasti suurta iloa. Ei minusta koskaan tule ammattitanssijaa, grand battementeni eivät ole kovin korkeita, en todellakaan osaa seisoa käsilläni tai mennä spagaattiin - mutta ei se haittaa! Tanssi on minulle tapa olla todella, todella läsnä kehossani, kuunnella sitä, olla siinä onnellinen.

Tiedän kuitenkin, että tanssi voi myös olla vaikea, kivulias, vaativa, täydellisyyttä korostava ja ankara laji. Tanssin harrastajilla ja ammattilaisilla on kohonnut riski kärsiä syömiseen ja kehonkuvaan liittyvistä ongelmista ja sairastua syömishäiriöihin. Tämän näen säännöllisesti myös omassa työssäni syömishäiriöiden parissa — tanssiharrastukseen tai -opintoihin voi liittyä hurjia paineita, perfektionismia, vertailua toisiin, kilpailua ja vaativuutta, mitkä usein ovat olleet mukana vaikuttamassa syömishäiriöön sairastumiseen. 

Tosi tärkeää onkin, millainen ilmapiiri tanssikouluissa ja -tunneilla on, ja miten opettajat suhtautuvat oppilaisiinsa. Onneksi tanssin maailmassa keskustellaan yhä enemmän aiheesta ja tiedostetaan yhä paremmin, että tanssijoiden säännöllinen ja riittävä syöminen on aivan keskeinen asia, että tunneilla käytetyllä sanoilla on merkitystä, että itsetuntoa ja positiivista kehonkuvaa kuuluu tukea, ja miten tärkeää on, että tanssija joka kärsii syömiseen liittyvistä ongelmista saa apua mahdollisimman nopeasti. Tanssin kuuluu olla erilaisten kehojen ja liikkeiden osaamisen, upeuden, voiman ja luovuuden ylistämistä! Ei kenenkään vartalon latistamista, dissaamista tai heikentämistä.

Itse uskon, että tanssi voi olla eheyttävää, voimaannuttavaa ja läsnäolevaa, kaikenkokoisille ja -muotoisille kehoille (paitsi tietenkin silloin, jos keho on fyysisesti heikko ja tarvitsee lepoa!). Liikkeen kautta voimme saada yhteyden itseemme ja ilmaista tunteitamme, ilman sanoja. Voisitko sinä saada iloa tanssista? Zumbasta, lempeästä aikuisbalettitunnista, kesän lavatanssista, reggaeton-sheikkailusta, olkkarissa lempibiisin ajan improilusta? Ilman mitään paineita siitä, että pitäisi näyttää tietynlaiselta tai saavuttaa mitään tiettyä? Ihan vain siksi, että kehosi on mahtava ja sen liikkeissä voi olla hyvä olla. Tai jos kehosi on viime aikoina tanssinut tarpeeksi tai liikaakin, voisitko antaa sille tänään lepoa?

Ihanaa tanssin, liikkeen, levon päivää! <3

/Monica

ps Välillä saa ja kuuluukin kompastua.

Liikunnan lempeyttä ja levon iloa

Kirjoitin viime viikolla kolumnin (klikkaa linkkiä jos haluat treenata ruotsia!) juoksemisesta, mitä olen harrastanut sen jälkeen kun tammikuussa liukastuin ja mursin kyynärpääni pahasti, enkä 7 kuukauteen voinut tanssia, mitä siis tavallisesti harrastan ja rakastan. Haluan liikkua, sillä liikkuminen tekee hyvää. Vietän päiväni istuen ja monet illat sohvalla, ja ellen liiku minusta tulee kireä, huonouninen ja hermostunut. Olen aina luullut inhoavani juoksemista, mutten keksinyt muutakaan mitä voisin tehdä ilman käsiä, joten tartuin härkää sarvista ja, no, aluksi kävelin, sitten vähän juoksin, ja lopulta opin pitämäänkin siitä.

Hölkätessäni Mustikkamaalla olen ehtinyt pohtia omaa ja kulttuurimme suhdetta liikuntaan paljon. Miksi liikun? Ja miten suhtautua liikuntaan maailmassa mikä toisaalta on täynnä aivan absurdeja fitnesspaineita, mutta missä toisaalta istumme yhä enemmän ja vietämme valtaosan hereillä olevasta ajastamme käpertyneinä erilaisten näyttöjen edessä? Ellei koskaan kuitenkaan mene triathloniin, onko yhtä hyvä vain luovuttaa koko urheilun suhteen ennen kuin on edes aloittanut? Voiko liikuntaan suhtautua ilolla, armollisuudella ja lempeydellä, vai onko sen pakko olla piinaa, suorittamista, riittämättömyyden tunnetta

Tässä muutamia ajatuksia Mustikkamaan auringonlaskujen lenkkipolulta:

• Älä juokse, kävele. Jos juokset, juokse hitaasti, miten lyhyesti tahansa. Juokse ensin pienissä alamäissä, niin saat tuntea millaista on kun juokseminen tuntuu hyvältä.
• Pysähdy ihan niin usein kuin tuntuu siltä.
• Kävele kaikissa ylämäissä, kunnes ehkä jonain päivänä haluat kokeilla juosta yhtä ylös. Ellet halua, jatka kävelemistä, se on enemmän kuin ok.
• Don’t play the numbers game. Mikään kalorilaskuri tai km/h ei tule tekemään sinut onnelliseksi. Jos haluat ladata jonkun sporttisovelluksen, tee se varmistaaksesi että liikut tarpeeksi hitaasti.
• Älä treenaa siksi että vihaat kehoasi tai halua viedä siltä jotain, vaan siksi että rakastat sitä ja haluat antaa sille jotain. Jos “rakastaa” on liian iso sana, toivota kehollesi hyvää.
• Jos olet sairas tai sinuun sattuu - pysy kotona. Ei haittaa mitään vaikka missaisit suunnitellun treenin. Älä kuitenkaan aina jää kotiin kun on vähän väsynyt olo.
• Jos sinun olisi hyvä hidastaa - podcastit. Jos haluat lisätä tahtia - Sonic Youth.
• Syö, lepää. Jotta voisi voida hyvin sohvalla kääriytyneenä peittoon, pitää liikkua välillä. Mutta jotta voisi voida hyvin liikutessaan, pitää maata siinä sohvalla välillä.

Liikunnan lempeyttä ja levon iloa toivottaen,

/Monica

Miehetkin sairastuvat syömishäiriöihin

Viime viikolla Helsingin Sanomissa oli juttu miesten ulkonäköpaineista ja kehonkuvaongelmista, missä sain olla pienessä roolissa mukana asiaa kommentoimassa. Miesten kehonkuvaan ja syömiseen liittyvät ongelmat ovat tärkeä aihe, josta onneksi viime vuosien aikana ollaan alettu puhua yhä enemmän. Perinteisesti, syömishäiriöt on nähty “naisten ja tyttöjen ongelmina”, vaikka myös miehet kärsivät kehonkuvaongelmista, ja arvioiden mukaan noin 10-15% syömishäiriöitä sairastavista ihmisistä ovat miehiä. Mielikuva syömishäiriöistä naisten sairauksina on ongelmallinen ja huolestuttava. Se on tarkoittanut, että mm. tautiluokitukset ja diagnostiset kyselyt on kehitetty naisten lähtökohdista, ja että valtaosa tutkimustiedosta perustuu naisiin ja tyttöihin. Poikien ja miesten syömis- ja kehonkuvaongelmia tunnistetaan huonommin kuin tyttöjen ja naisten, myös kouluissa ja terveydenhuollossa. Miesten syömishäiriöihin liittyy enemmän stigmaa ja usein häpeääkin, ja kynnys hakea apua on pojilla ja miehillä korkeampi kuin naisilla. Kun ajattelen omia potilaita ja asiakkaitani, 10-15% heistä eivät todellakaan ole miehiä, vaikka toki välillä vastaanotolle tulee miehiä ja poikiakin. Onkin arvioitu, että poikien ja miesten syömishäiriöitä alidiagnosoidaan enemmän kuin tyttöjen ja naisten. Tämä on vakava asia sillä tiedetään, että varhainen avun saaminen voi olla yhteydessä nopeampaan toipumiseen ja parempaan ennusteeseen. Miehet ja pojat voivat myös kokea ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteita hoidossa, jos valtaosa muista potilaista ovat naisia.

Jokainen syömishäiriöitä sairastavat ihminen ovat tietenkin yksilö, riippumatta sukupuolestaan. Keskimäärin löytyy kuitenkin eroja miesten ja naisten oirekuvien välillä. Syömishäiriöistä ja kehonkuvaongelmista kärsivät miehet kokevat esim. useammin tyytymättömyyttä lihaksiinsa ja/tai harrastavat liiallisesta tai pakonomaistakin urheilua ja treenaamista. 

Syömishäiriöön voi sairastua kuka tahansa. sukupuolesta, iästä, etnisyydestä ym riippumatta. Tärkeää olisi, että tietoisuus miesten syömiseen ja kehonkuvaan liittyvistä ongelmista lisääntyisi, jotta apua tarvitsevat pojat ja miehet saisivat sitä. Tarvitaan myös parempia mittareita, jotta miesten syömis- ja kehonkuvaongelmia voitaisiin arvioida osuvammin ja hoitoa suunnitella sen mukaisesti.  “Eating disorders don’t discriminate” (syömishäiriöt eivät syrji), joten avunsaanninkaan ei kuuluisi tehdä sitä.

/Monica

Liikutko liikaa?

Tämä tanskalainen dokumentti liikuntariippuvuudesta löytyy vielä 10 päivän ajan Yle Areenasta. Vaikka se on lyhyt eikä kerro ongelmasta kovin syvällisesti, se herätti minussa paljon ajatuksia. Dokumentissa ei puhuttu syömisestä, mutta työssäni näen usein miten syömishäiriöihin voi liittyä liiallista ja jopa pakonomaista liikuntaa, ja miten paljon se voi rajoittaa elämää ja haitata terveyttä.

Koska liikunta sitten menee liiallisuuksiin? Eikö kuntoilu ole terveellinen asia mitä kaikkialla toitotetaan että meidän pitäisi harrastaa enemmän? On totta, että terve liikunta on hyvä juttu mikä edesauttaa hyvinvointia monella tavalla. Harrastan itsekin tanssia, ja se tuo elämääni paljon iloa. Liikaa on kuitenkin liikaa. Liiallinen ja pakonomainen liikunta on vaarallista. Se voi mm. altistaa vammoille, uupumiselle, luuston hauraudelle ja lisääntymisterveyden ongelmille.

Varoitusmerkkejä siitä, että liikunta alkaa olla liiallista ja pakonomaista ovat mm:

• Suunnittelet elämääsi liikunnan ympärille, ja käytät treenaamiseen runsaasti aikaa
• Muu elämä ja ihmissuhteet kärsivät, sillä liikunta menee niiden edelle
• Ajatuksesi pyörivät jatkuvasti liikunnan ympärillä
• Kun yrität vähentää liikunnan määrää tai et pääse liikkumaan, koet ahdistusta ja levottomuutta
• Sinulla ei ole riittävästi muita tapoja käsitellä vaikeita tunteita (esim. stressi, ahdistus) kuin liikunta
• Koet, että sinun pitää kompensoida väliin jäänyttä treeniä treenaamalla kovempaa ensi kerralla
• Liikunta ei tuo enää mielihyvää eikä tunnu hauskalta, vaan toimii pikemmin yrityksenä estää pahan olon
• Suhteesi syömiseen on häiriintynyt ja yhteydessä treenaamiseen; tasapainottelet jatkuvasti miten paljon tai vähän sinun pitää syödä tai treenata suhteessa toisiinsa

Mikäli tunnistat näitä varoitusmerkkejä itsessäsi, haethan apua! Liikuntariippuvuutta voidaan hoitaa, ja terve, rento suhde kehoon on mahdollinen. Liikkumisen kuuluu antaa iloa ja energiaa, ei uuvuttaa ja rajoittaa. Ja siinä välissä saa ja pitää levätä. Tässä inspiraatiokuva meille kaikille tälle kesälle.

/Monica